Edelliskesän Indonesian matkan
jälkeinen syksy meni jälleen hyvin terveenä, reippaana ja
hyväkuntoisena. Joulupäivänä 2017 iski flunssa, joka kaatoi minut
petiin tai sohvalle aika lailla kokonaan välipäiviksi.
Uudenvuodenaattona uskaltauduin ulos mökkihöperyyden keskeltä.
Meillä oli tammikuun lopussa
suunnitteilla matka Filippiinien Alona Beachille, jossa AOWD ja
Rescue Diver -kurssit minulle pitänyt suomalainen
sukelluskouluttajani ja ystäväni nykyään työskenteli myöskin
sukelluskouluttajana toimivan miehensä kanssa. Ajattelin
joululomalla sairastaessani, että onneksi tuli flunssa nyt eikä
matkan alla. Little did I know. Tammikuu alkoi hyvin, mutta toisella
viikolla tuntui poskissa painetta ja räkä ei hellittänyt.
Poskiontelontulehdushan se ja antibiootit. Inhoan antibioottien
syömistä, koska ne sekoittavat mahan ja suoliston kokonaan mutta
ajattelin, että nyt on pakko. Tilanne helpotti jälleen.
Kolme päivää ennen matkaan lähtöä
flunssa nosti päätään ja tällä kertaa alkoi myös inhottavasti
tuntua kipua henkitorvessa. Samaan syssyyn huomasimme, että meillä
oli paluulennon päivämäärät sekaisin ja lento Hong Kongista
takaisin Helsinkiin lähitisikin päivää aikaisemmin kuin luulimme.
Säädimme sitä, kipulin kehoni kanssa ja töissä oli vielä
erinäistä hässäkkätilannetta päällä. Kroppa reagoi iskemällä
taudin päälle täysillä: poskiontelontulehdus ja
keuhkoputkentulehdus samaan aikaan. Vietin pari viimeistä päivää
ennen lomaa vuoteessa nukkuen. Matkaan silti toki lähdettiin.
Askeleet kotiovelta taksille tuntuivat kivuliailta. Lennolla onneksi
sai olla paikallaan.
Yövyimme Hong Kongissa yhden yön
ennen jatkoa Filippiineille. Kiitän onneani, että olimme seuraavan
aamun lentoa silmällä pitäen valinneet lentokenttähotellin.
Raihnaisen ihmisen ei tarvinnut raahautua pitkälle. Hong Kongin
turistikierros jäi aika olemattomaksi tällä kertaa. Hieno kaupunki
varmasti. Yöllä Hong Kongissa nousi kuume ja alkoi vielä
menkatkin. Olin siis kaikin puolin raato, kun matka seuraavana
päivänä jatkui. Meillä oli muutaman tunnin mittainen koneenvaihto
Manilassa ennen lentoa Tagbilaraniin. Muistan nukkuneeni Manilan
kentällä kuumeesta täristen merinovillakerrasto matkavaatteideni
päällä. Siinä kohtaa tyyliseikat eivät ole ensimmäisenä
mielessä. Onneksi matkaseura piti huolta niin minusta kuin
kellostakin, joten en nukkunut ohi lentoni. Perillä Alonassa
hotellihuoneen sänky kutsui minua saman tien.
Seuraavana aamuna lähdimme heti
lääkärille. Köröttelimme mopotaksin kyydissä pienelle
paikalliselle klinikalle, jossa ei ollut ajanvarausta, vaan
jonottamalla mentiin. Puitteet ja olosuhteet näyttivät aika
alkeellisilta, mutta koko henkilökunta puhui aivan loistavaa
englantia. Lääkäri kuunteli keuhkot ja määräsi minut siinä
muita potilaita odotellessa jo johonkin keuhkoja avaavaan laitteeseen
hengittelemään. Sain jälleen antibioottia ja paria muuta lääkettä.
Myöskin käskyn levätä seuraavat kolme päivää ja
lääkärintodistuksen tästä sairaudesta ja levon tarpeesta.
Lomasta tuli siis pääosin allas- ja
rantaloma. Vaikka toivuinkin noiden kolmen päivän jälkeen
sellaiseen kuntoon, että jaksoin käydä syömässä tai
uima-altaalla muiden kanssa, en tokikaan ollut vielä
sukelluskunnossa. Tässä kohtaa se ei enää haitannut minua. Olin
hyväksynyt tilanteen sellaisena kuin se tällä kertaa oli, mieli
oli oikeastaan hyvin tyyni. Makasin tyytyväisenä aurinkovarjon
alla, otin torkkuja ja välillä luin jotain.
Matkan kääntyessä kohti loppua
jaksoin jo käydä snorklaamassa ja muiden kanssa retkellä
katsomassa mm. kummituseläinten (tarsier) suojelualuetta. Meillä
oli erittäin hauska loma, itse asiassa yksi parhaista. Söimme,
polskimme altaalla, pelasimme lautapelejä ja ystävystyimme uusien
huipputyyppien kanssa.
Ja pääsinhän minä lopulta myös
pinnan alle! Kahtena viimeisenä mahdollisena päivänä ennen
paluulentoa edeltävää lepopäivää. Eivätkä ne olletkaan mitä
tahansa sukelluksia, sillä silloin näin ensimmmäisen ja
toistaiseksi ainoan kerran valashain! Yksi sukeltajan unelma kävi
toteen. :)